Jos ei ole videoita vielä nähnyt, niitä voi katsella muun muassa sivustolta www.sikatehtaat.fi – suosittelen, sillä niin karmeaa on tämä materiaali, että normaalisti reagoivan ihmisen on vain yksinkertaisesti pakko tehdä asialle jotakin.

Meille kuitenkin tilattiin kinkkua – ja vaikka se on luomukinkkua, ei se ole kovin paljon parempi asia. Me kuitenkin tilasimme luomukinkkua, jotta lihantuottajat näkisivät, että kuluttajat todella ovat valmiita maksamaan lihasta sen hinnan mikä siitä pyydetään, jos korkea hinta johtuu siitä, että sikaa on kohdeltu hyvin (tai tässä tapauksessa edes hieman paremmin. Luomusikojen olotkaan eivät täytä hyvän olon edellytyksiä lähimainkaan). Toinen vaihtoehto olisi ollut jättää kinkku kokonaan ostamatta, millä myös voi hyvin viestiä tuottajille, että sikojen elinoloja on parannettava, tai rahaa ei enää tule.

Minua hävettää asua maassa, jonka maa- ja metsätalousministeri vähättelee ongelmaa ja myöntää isot rahat sianlihan imagon parantamiseen- kaksi vuotta sitten tehtyjen vastaavien shokeeraavien paljastusten jälkeen. Toivoisin todella, että hänen tilalleen saataisiin henkilö, joka pystyisi nousemaan tehtävien tasolle. Nykyinen ministeri taitaa olla “liian pätevä” – liian läheiset kytkyt sikatilallisiin (kuten esimerkiksi oma tytär) ja maanviljelijöihin (oma mies) parhaimmillaan auttaisivat ministerin tehtävien hoidossa, mutta pahimmillaan – kuten nyt näyttää käyneen – estävät järkevän toiminnon, kun on kyse “omien” toimeentulosta.

On käsittämätöntä ja kestämätöntä, että tällä tavalla jäävi henkilö voi jatkaa tehtävissään. Mutta Suomessa, se taitaa olla “maan tapa”.

Sitäkin suurempi kunnia vihreälle kansanedustaja Osmo Soininvaaralle, jonka rohkeat, perustellut kannanotot todistavat arvostelukyvystä ja vastuunkantamisen halusta ja reagointivalppaudesta kansalaisia kuohuttaviin asioihin.

Kuvaavaa kyllä maa- ja metsätalousministeri “Sorkka-Liisa” Anttilan sivuilla ei aiheesta ole kirjoitettu mitään. Kaikkialla muualla Anttila lähinnä selittelee, miten mikään ei ole hänen vikansa, ja kuinka hän on sentään perustanut eläinten hyvinvointitoimikunnan (sic) jossa varmaankin juodaan kahvia lehmänmuotoisista kupeista ja keskustellaan mukavia. Yleisradion A-tuubi -ohjelmassa hän arveli videomateriaalia “lavastukseksi”. Toimittaja antoi ministerin puhua puuta heinää, ja totesi sitten lopuksi, että videot on kyllä tutkittu poliisin asiantuntijoiden toimesta, eivätkä nämä löytäneet minkäänlaisia jälkiä siitä, että videoita olisi millään lailla manipuloitu.

Kaksi vuotta sitten ministeri Anttila väitti materiaalia ulkomaiseksi – kunnes selvisi, että yksi videoista oli kuvattu hänen tyttärensä tilalta.

Usein ihmisen huonoa käytöstä kuvataan sanomalla sitä “sikamaiseksi”. Lienee aika todeta kyseisen ilmaisun toimimattomuus: ihmisen pahuudelle kuvaavin ilmaisu taitaa sittenkin olla sen kuvailu “ihmismäiseksi”.

Joka tapauksessa sukkia on PALJON, vaikka puhuisimme “vain” sukkahousukategoriaan kuuluvista sukista. Ja vaikka sukkiin yleisestikin, laajemmin ymmärrettynä, liittyy kaikenlaista pikku pulmaa, kuten “kadonneen sukan metsästys” ,”parittoman sukan olematon elämä”, “reikä sukassa” ja niin edelleen, sukkahousukategoriaan kuuluviin sukkiin niitä pulmia vasta liittyykin, eivätkä ne välttämättä ole lainkaan niin pieniä kuin on kyseisten sukkien silmäkoko; päinvastoin on sukkahousukategoriaan kuuluvien sukkien ongelmakoko lähestulkoon kääntäen verrannollinen niiden ohuuteen. Suomeksi: mitä ohuempi sukka, sen enemmän (isompia) ongelmia.

Esimerkiksi, ohut sukka voi mennä rikki ensimmäisellä kerralla kun sen yrittää vetää jalkaan. Karkea kantapää tai huolimattomasti hiottu varpaankynsi – ja vot, sukka on mennyttä. Tiesittehän, että sukka voi maksaa jopa 30 euroa, enemmänkin. Tilanne ei toisin sanoen paljoa naurata. Yhtään.

Ohut musta sukka taasen rikkoutuu joka kerta, mutta salakavalasti, vasta kotoa lähdön jälkeen, kun ei ole enää mahdollista palata takaisin ja vaihtaa sukkia uusiin ilman että koko aikataulu murentuu ja sovitut tapaamiset peruuntuvat niin että on itse asiassa turha enää lähteäkään minnekään, voi vain maata sohvalla silmäpako sukassa ja murehtia tai olla murehtimatta maailman menoa; musta ohut sukka rikkoutuu liian myöhään ja lisäksi sellaisesta paikasta, että sukan kantaja huomaa sen vasta viimeisenä.

Niinpä ohuen mustan sukan kantaja kulkee huorahtavissa säären takaosasta rikkinäisissä sukissa bisnestapaamisesta toiseen ja kuvittelee näyttävänsä professionaaliselta. Ohuet mustat sukat ovat siten äärimmäisen epäluotettavat, suorastaan naisen pahin vihollinen. Rikkinäinen ohut musta sukka alentaa naisen välittömästi katunaisten kategoriaan ja näyttää äärimmäisen epäprofessionaaliselta (ellei kyseessä sitten todella ole katunaisen ammatti); tilanne ei ole korjattavissa ja sen muisto seuraa kantajaansa pitkään: mielikuvien voimaa ei kannata aliarvioida.

Myös vaalea ohut sukka hajoaa usein välittömästi, mutta sillä ei ole aivan niin paljon merkitystä, sillä sitä ei välttämättä juuri voi huomata. Ohuita sukkia voi sitten rikkinäisinäkin huoletta käyttää melko pitkään, kunnes reikäkoko paisuu aivan mahdottoman kokoiseksi tai yltää koko säären matkan. Ja vielä silloinkin sukkia voi luonnollisesti käyttää pitkien housujen alla. Sitten voi vain toivoa ettei joudu auto-onnettomuuteen ja herää sairaalassa hoitajien tirskuntaan. (samasta syystä kannattaa vaihtaa alushousut päivittäin)

No joo. Sukat tosiaan hajoavat helposti. Erityisesti niiden kärjet menevät salamannopeasti puhki, ja varpaat työntyvät inhottavasti kiristäviin reikiin: kenkä hiertää ja sukka kiristää eikä visuaalinen vaikutelmakaan ole kaksinen.

Mutta vot: keksinpä ratkaisun tähän ongelmaan tässä pari päivää sitten, kun juuri ostamani aivanihananpinkit, italialaiset Philippe Matignon -polvisukat, 12,90 € pari, hajosivat ensimmäisellä käyttökerralla oikean jalan isovarpaan päästä (= huolimattomasti hiottu varpaankynsi).

Sukat näkyvät tässä alla olevassa kuvassa, niiden nimi on “Séduction mi-bas Cocon” – en tiedä mitä se tarkoittaa mutta se kuulostaa ihanalta, ja sukkien rikkoutuminen tuntuu entistä kivuliaammalta iskulta…mutta kuva on siis tässä:

Keksin siis, aivan itse, sukan juuri rikkouduttua ja murheen ollessa ehkäpä suurimmillaan,  että ohuen sukan alle voi – ja kannattaa – pukea suojasukka, tiedättehän, sellainen joita on tarkoitus pitää avokkaiden kanssa, joka peittää vain varpaat ja hieman kantapäätä mutta ei näy kenkien reunan alta ja luoja varjele jos näkyisi niin rumaltahan se näyttäisi; lopputuloksena näyttää siltä kuin naisella ei olisi sukkia jalassa ollenkaan. Nyt siis keksin, että suojasukan voi asettaa suojaamaan ohutta sukkaa, joka puetaan sen päälle, eikä sukan rikkoutumisesta kantapään karheuden ja huolimattomasti hiottujen varpaankynsien vuoksi ole pelkoakaan.

Hurraa! Kunpa vain olisin keksinyt tämän jo ennen kuin vaaleanpunainen sukka meni rikki.

Lisäetuna keksinnössäni on, että lisäsukka tuo hieman lisävuoria kengän ja jalan välille, eivätkä kengät niin helposti hierrä. Ongelmana tosin voi joskus olla, jos kengät ovat kovin naftit, että kahden sukan mallissa ne käyvät aivan liian pieniksi, ja puristavat ja hiertävät ennenkuulumattomalla tavalla – jolloin tämä ratkaisu ei vain kertakaikkiaan toimi. Useimmiten kaksi ohutta sukka kuitenkin tuntuu mahtuvan kenkään (jalan kera) – enkä ole tämän keksinnön jälkeen juuri sukkia rikkonut – en itse asiassa ainuttakaan!

Sukkahousuvinkki no 1 siten kuuluu seuraavasti: Pue ohuen sukan alle aina suojasukka.

Suosittelen lämpimästi.

Toinen hyvä vinkki, josta en voi ottaa kunniaa itselleni vaan se kuuluu Helsingin suurimman tavaratalon Stockmannin sukkaosaston myyjälle, joka kertoi minulle etsiskellessäni mahdollisimman peittäviä, paksuja mustia mattapintaisia sukkahousuja, että vaikka löytämäni Wolfordin (jota kutsuttiin ainakin ennen vanhaan sukkien ferrariksi) 80 denierin versiot ovat kyllä aivan hyvät – ja ostinkin ne kyllä – vielä peittävämmän lopputuloksen saa aikaiseksi pukemalla kahdet sukkahousut päällekkäin. Lisäksi riittää, että vain päällimmäinen sukkahousu on musta, alimmainen voi olla minkävärinen vain.—!!!!!!

Tämä yksinkertainen mutta ah! niin nerokas neuvo tuottaa erittäin paljon hyvää uusiokäyttöä omituisen värisille sukkahousuille, jotka on ostettu jostain alennuskorista joskus kauan sitten. Nyt ne voi pukea mustien sukkien alle, ja saada niistä sittenkin hyödyn irti. Lisäksi tämä kahden sukkahousun malli tarkoittaa, että alempi sukkahousu toimii päällimmäisen sukkahousun suojasukkana, aivan kuten sukkahousuvinkissä no. 1 (ks. yllä) neuvottiin.

Uskoisin että erilaisilla alemman sukkahousun värivaihtoehdoilla voisi saada aikaan myös erilaisia mustan sävyjä, jolloin sukkahousut olisi mahdollista saada juuri saman mustan sävyisiksi kuin asu, jonka kanssa niitä kulloinkin on tarkoitus käyttää. Mutta en ole varma: en ole vielä ehtinyt kokeilemaan tätä hypoteesia käytännössä (mutta se päivä tulee kyllä vielä).

Sukkahousuvinkki no 2 toisin sanoen kuuluu: peittävimmät mustat sukkahousut saat aikaan pukemalla kahdet sukkahousut päällekkäin, joista alempi voi olla minkävärinen vain, kunhan päällimmäinen on musta.

Lisäehdotelmana voisi olla kokeilla ylipäätään erivärisiä sukkahousuja päällekkäin ja katsoa, millaisia vaikutelmia syntyy.

Viimeisenä sukkahousuvinkkinä (no 3) on itse asiassa jatkokehitelmä vinkeistä no 1 ja 2, ja se kuuluu näin:

Sukkahousuvinkki no 3: saat rikkinäiset sukat jatkokäyttöön pukemalla niiden alle suojasukat tai toiset sukat/sukkahousut, jotka ovat ehjät.

Sukkahousuvinkin no 3 seuraamisesta on se erityinen hyöty, että kärkiosien reiät eivät enää pahemmin paina varpaita ja visuaalinen vaikutelma eheytyy; lisäksi sukkien sääriosissa olevat reiät eivät juuri enää näy. Hieman kuuma voi tietysti joskus tulla, etenkin jos sukat ovat kovin paksut, mutta mitäpä ei nainen kaunetensa eteen olisi valmis kärsimään. Sitäpaitsi kuumuudesta hieman punakat posket ovat useimmiten vain ulkonäölliseksi eduksi, ainakin jos on tarkoitus kiinnittää miesten huomiota (ja milloinpa ei olisi).

Tämäpä tässä, lisää sukkahousuvinkkejä (niitä kyllä riittää) – myöhemmin. Sukkahousuillaan!

Kun ihmettelin että mitä ihmettä hän tuolla viimeisellä kommentillaan tarkoitti, minähän…. hän totesi että “niin et sinä mutta muut, ja sinäkin noita muita”!

Totta. Naiset usein tyytyvät päälaen silityksiin hemmetin vaativasta työstä, sen sijaan että tekisivät sitä asiaankuuluvan työnimikkeen alla ja käypää korvausta vastaan. Naiset myös usein tyytyvät huonoihin tai liian ala-arvoisiin titteleihin, koska heidän on vaikea saada muutakaan, parempaa. Miehelle titteliä tarjotaan uuden tehtäväkuvan myötä automaattisesti, samalla mukaan ui kuin huomaamatta myös kaksinkertainen palkkapussi. Naisen on näitä erikseen pyydettävä – johtuisiko siitä että kaikille on selvää että mies ei muuhun tyytyisikään, mutta nainen saattaa tyytyä – ja usein tyytyykin. Vaikka näin usein onkin ja olen joskus siihen itsekin syyllistynyt, on se kuitenkin varsin lyhytnäköistä ja hei – the times they are a’changing! Nykyään naiset osaavat paremmin jo pitää puoliaan.

Ainakin haluaisin uskoa niin – ja itse aion toimia puheideni mukaisesti. Practise what you preach! (minusta on muuten aina ollut hauskaa/toimivaa täydentää suomeani englannilla. Jotkut ilmaisut vaan ovat luontevampia niin. — mutta tiedän että tämä ärsyttää monia. Se on voi-voi.)

Kuitenkin. Koin saaneeni hyödyllisen neuvon – eikä siinä mitään, olen itsekin antanut tälle ystävälle ja tietysti kaikille muillekin roppakaupalla hyviä neuvoja, joten en jää kiitollisuudenvelkaan, todennäköisesti koskaan (olen aika puhelias). Ja juuri sitä olen hakenutkin – ympärilleni ihmisiä, jotka voisivat olla positiivisia, rakentavia, huomata kipupisteitä ja lempeästi huomauttaa niistä; joiden seurassa voisin oppia (tai juoda kaljaa, miten nyt milloinkin), jne, ymmärrätte kyllä.

Otsikoin kirjoitukseni tästä ihanasta asiasta joka minulle tänään siis tapahtui noin kello 12:45 “Ystävällisiä neuvoja mieheltä naiselle”, vaikka kyse oikeastaan oli vain yhdestä neuvosta, mutta kuitenkin, olennaista siinä oli “mieheltä naiselle”, sillä tämän neuvon kohdalla (joka kyllä todellakin oli myös ystävällinen) on, että sen todennäköisimmin antaa juuri mies, naiselle – koska näiden kokemukset kyseisistä tilanteista ja niiden hoitamisesta sekä kohtelusta niissä ovat juuri ylläkuvatun kaltaiset, eli olennaisesti erilaiset. Neuvon sisältö on oikeastaan: älä tyydy liian vähään; älä tyydy siihen mitä ensimmäiseksi tarjotaan; neuvottele aina lisäeduista; älä tyydy vähempään kuin muut (=miehet). –ja niinpä myös monikko, “neuvoja”,  onkin varsin perusteltu: suorastaan neromaiselta tämän analyysin jälkeen vaikuttava ystäväni onnistui kiteyttämään kaikki nämä ajatukset yhden-lauseen-puuskahdukseensa.

Ja niinpä minä muutin ne tekstit niin että “turhasta” (futile) tulikin tärkeä (very important) – mutta en tehnyt sitä siksi että hän olisi käskenyt, vaan siksi, että tajusin että hän oli ihan oikeassa. Tämä on hyvä alku. Kiitos ystäväni!

Yritän löytää googlen kuvahaulla peilin kuvaa, jotta voisin liittää sen tähän. Haku sanalla “peili” tuottaa kuitenkin vain lähinnä myyntihintoja seinälle ripustettavista peileistä, joten keksin muuttaa hakua kirjoittamalla hakukenttään “käsipeili”. Mutta sekään haku ei tuota kuvaa peilistäni. Olen kuitenkin oppinut, että usein englanninkielinen haku tuottaa laajemman – ja usein myös osuvamman – tuloksen. Niinpä huomaan miettiväni, kääntyykö käsipeili suoraan, eli sanoiksi “hand mirror”. Jotenkin epäilen asiaa, mutta kirjoitan silti hakukenttään nämä kaksi sanaa. Ja vot, jo ensimmäisellä hakutulossivulla komeilee peili, joka melkein muistuttaa omaani.

Se on tässä:

Peili on myynnissä Gigi Beauty Supply -nimisessä verkkokaupassa, josta saa kaikenlaista muutakin kauneudenhoitoon liittyvää. Peili on ollut myynnissä 27.7.2004 alkaen ja se maksaa tällä hetkellä $3.99. Ottamatta kantaa ja mitenkään kommentoimatta itse ko. peilistä maksamaani euron hintaa, yritys etsiä lisätietoa peilistä johtaa klikkauksen kautta Annie Beauty – nimisen valmistajan sivuille. Lukeeko siis minunkin peilini varressa “annie”? En voi olla tarkistamatta asiaa; tulos: ei lue. Minun peilissäni ei lue mitään; en tiedä lukeeko Sallyn peilissä mitään, sillä sitä ei voinut ruudusta päätellä, ja kyseinen kohtaus meni ohi jo kauan sitten – itse asiassa koko ohjelma on päättynyt jo aikaa sitten ja katselen puolella silmällä jotakin muuta sarjaa joltakin toiselta kanavalta (luulisin).

(sivuhuomautus: Juuri kun yritän löytää kuvan uudelleen, google jumittaa ja saan hakutuloksen sijaan vain ilmoituksen “page load error”. Mitä tämä on? Google on nykyään usein jumissa. Mitä oikein on tekeillä? Heikentävätkö ne palvelun laatua juuri ennen kuin tarjoavat siitä maksullista versiota?)

Joka tapauksessa, olen sekä iloisesti yllättynyt että hieman hämmentynyt siitä, että Sally piteli hetki sitten mainitussa sarjassa käsissään minun peiliäni. Puhun koko ajan “peilistäni”, yksikössä, vaikka kerroin alun perin ostaneeni kaksi samanlaista peiliä, vain eriväriset: turkoosin ja vaaleanpunaisen. Niinpä minun lienee syytä tarkentaa, että yksikön käyttö on aivan tarkoituksen mukaista ja harkittua, sillä peilejä ei enää ole kaksi, vaan vain yksi on jäljellä toisen mentyä rikki pari vuotta sitten (tai jotain sinnepäin). Jäljellä on vain turkoosi peili.

Kun näin peilin Sallyn käsissä, se tuotti minulle sekä tunnistamisen iloa, samastumisen mahdollisuuden ja toisaalta yksilöllisyyteni oli hetken uhattuna – ehkä jopa kansallinen identiteettini. Tarkoitan, tottakai minä tiesin, että peili on todennäköisesti kiinalainen ja niitä myydään kaikkialla ympäri maailmaa samanlaisissa euron kaupoissa ja varmaan muissakin kaupoissa. Tai ehkä minun pitäisi sanoa, olisin tiennyt, jos vain olisin koskaan ajatellut asiaa. Mutta en ollut ajatellut sitä, sillä sillä ei tuntunut olevan väliä – ennen kuin nyt. Nyt kun odottamatta törmään peilini kansainväliseen filmitähden elämään, tajuan ihastuneeni samaan tuotteeseen kuin Sally tai ainakin Sallyn sarjan kuvausrekvisiitan väki, joka on valinnut kyseisen peilin todennäköisesti siksi että se on ollut paikan päällä – siellä jossain Hollywoodissa tai jossain vastaavassa paikassa – helposti ja edullisesti saatavilla, mikä puolestaan tarkoittaa, että kyseinen peili on sielläpäin varsin yleinen. Tämä tosiasia, jos sitä tosiasiana voidaan pitää ja varmaankin voidaan, uhkaa tehdä minusta universaalin ja samalla ei-nationaalin, nimettömän kuluttajan, osan massamarkkinakoneistoa. En ole kristiinakoo Suomesta, joka huolella harkiten ja eri faktoreita kuten hinta, laatu, käyttötarkoitukseen sopivuus jne. olisi tehnyt oman, yksilöllisen valintansa, vaan olen ostanut samaa kuin suurin osa muistakin. Tämähän ei sinänsä ole mikään paha asia, paitsi kun minä nimenomaan aina haluan olla yksilöllinen jne. Peilin näkeminen telkussa on tuonut esiin yksinkertaiseen kodin käyttöesineeseen liittyvän ei-funktionaalisen puolen, paikkani tavaramaailmassa ja kuluttajana maailmassa, jonka esineet levittäytyvät nopeammin ympäri maapalloa kuin ihminen itse – tai siltä ainakin joskus tuntuu.

Toisaalta koen samanaikaisesti myös riemastuttavaa samastumista Sallyyn jota pidän loistavana hahmona yhtä lailla loistavassa sarjassa: meillä on samanlaiset peilit, olemme samikset (käytetäänkö tätä sanaa enää?), olisimme bestikset (sanooko kukaan enää niin?) jos vain olisimme samalla puolella maapalloa — jospa vain!

Lopulta, päällimmäinen tunteeni on ilahtuminen – olen ilahtunut kuulumisestani joukkoon ja koen hetken ajan “muut” vähemmän vieraiksi; olen iloinen myös siitä että peili on todella käytännöllinen, siis hyvä ja lisäksi vieläpä kaunis turkoosinkimalluksineen; ja vielä lisäksi olen iloinen siitäkin, että pysähdyin tarkastelemaan tätä pientä esinettä, joka yleensä tarjoaa vain tilaisuuden tarkastella itsensä välityksellä jotakin muuta. Luin äskettäin kirjahyllystä esiin kaivamaani pikku opusta taiteilija Georgia O’Keeffestä,jonka töistä olen aina pitänyt – ja mieleeni tulevat nyt sanat joilla hän kertoi motivaatiostaan tehdä teoksiaan, jotka usein keskittyivät esittämään jotakin pientä yksityiskohtaa kuten – kovin usein – kukan kukintoa jättimäiseksi suurennettuna. Keeffe kertoi, että kuvaamalla tällaisia yksityiskohtia tauluiksi, hän “huijasi” ihmiset syventymään kaikkialla läsnäolevaan kauneuteen, jolle emme useimmiten ehdi, viitsi tai ymmärrä antaa mukamas vähäistä aikaamme. Nyt minusta tuntuu, että Sally on huijannut minut  samalla lailla – ja hyvä niin.

Tartuin kirjaan koska siinä oli iloisen keltaiset kannet ja koska, täytyy myöntää, olen itsekin pohtinut omaa kaulaani tässä viime aikoina. Olen juuri täyttänyt neljäkymmentä (se näyttää paremmalta kirjaimina) – joten tämä on kaikki nyt vain lopun alkua. Olen ikivanha, enkä enää nuorru. Nora vahvistaa kaikki pelkoni kirjassaan. Ja kaikki tästä vain pahenee: Nora tietää sen, koska hän on jo yli 60, lähemmäs 70 (Noran iän voin kyllä ilmoittaa numeroina).

Paitsi että kirjan olemus ja aihe tuntuivat osuvilta, olin myös tunnistavinani kirjailijan nimen, vaikka totta puhuen sotkin hänet toiseen Noraan, nimittäin Nora Robertsiin. Tämä jälkimmäinen Nora on tietysti kaikkien tuntema romanttinen kirjailija, jonka kirjoja kukaan ei tunnusta lukevansa, mutta joka silti kuuluu maailman myydyimpiin kirjailijoihin. Tämä sekaannus sai minut epäröimään: halusin toki kirjan, mutta voisinko todella ostaa romanttisen hömppäkirjailijan kirjaa, edes alennusmyynnistä? Ja jos ostaisin sen, miten lukisin sitä salaa ja minne kätkisin sen luettuani? Hetken mietittyäni päätin kuitenkin että nämä ongelmat olisivat voitettavissa ja ostin kirjan. Kirjan takalipareesta opinkin sitten pian, että Nora, minun ihana Norani, olikin joku ihan muu, nimittäin monen ihanan romanttisen klassikkoelokuvan käsikirjoittaja kuten “Uneton Seattlessa” ja “Kun Harry kohtasi Sallyn”  ja käsikirjoittanut myös kantaaottavan ja kohauttavan “Tapaus Silkwoodin”, jonka nuorta Meryl Streepia aikoinaan ihailin. Nora on itseasiassa niin vakavasti otettava kirjoittaja, ettei hänellä ole edes kotisivuja (tai ainakaan en löytänyt sellaisia: hemmetin google). Koko pohdinta katu-uskottavuuteni menetyksestä oli siis täysin turha, mitä se varmaankin olisi ollut joka tapauksessa; en usko että minulla on minkäänlaista katu-uskottavuutta, mitä sillä sitten keski-ikäisten (sic!) naisten keskuudessa (tai suhteen) tarkoitetaankin.

Luin Noran kirjan kahdessa päivässä, ja nauroin monta kertaa ääneen. Miestä harmitti – hän olisi halunnut kysyä mille nauran muttei tohtinut, ja on muutenkin aina kateellinen kun keskityn johonkin tai johonkuhun muuhun enemmän kuin häneen. Mutta se ei minua häirinnyt, jatkoin vain eteenpäin, mitenkään selittelemättä naurunremahduksiani. (Kerroin hänelle sitten myöhemmin, jälkeenpäin, miten hyvän kirjan olin löytänyt ja miten paljon iloa se minulle tuotti. Hän suhtautui asiaan oikein positiivisesti.)

Niin tai näin, Norasta tulen puhumaan vielä monen monta kertaa – kunnes luen seuraavan kirjan ja retkahdan johonkin uuteen noraan: noria tulee ja noria menee, tunnustan sen suoraan. Kandidaatteja onkin jo jonossa asti, samasta alekorista mukaan tarttui nimittäin kuusi muutakin kirjaa (joista intellektuelleimmat ostin todennäköisesti tasapainottaakseni norarobertsia), mutta joista osa oli aidosti mielenkiintoisia, kuten kirjanen Ökyistä, jonka myös olen jo lukenut – mutta siitä lisää myöhemmin.